17. Pappilanniemen kaskiviljelmät
Alueella on lukuisia kiviröykkiöitä, jotka ovat Taipalsaaren metsissä yleisiä. Kiviröykkiöiden on päätelty syntyneen kaskiviljelyyn liittyvän maanraivauksen tuloksena. Näistä Pappilanniemen röykkiöistä on kaksi tutkittu tarkemmin ja entistetty.
Vuosien 2014, 2017, 2021 arkeologisissa tutkimuksissa röykkiöt on todettu löydöttömiksi ja rakenteettomiksi ja suurin osa niistä tuhoutuneiksi. Vuonna 2017 kaksi tutkittua röykkiötä määriteltiin kaskiraunioiksi tai viljelyröykkiöiksi, joiden ikä jäi arvoitukseksi. 44 Alueella on muinaisjäännösstatus.
Kuva: Viljelyröykkiöalueita Pappilanniemessä. Kulttuuriympäristön palveluikkuna, Museovirasto.
Kaskeaminen
Viljelyröykkiöitä löytyy nimenomaan alueilta, joilla on harjoitettu kaskiviljelyä. Taipalsaarella tällaisia röykkiöitä on lukuisissa paikoissa kertomassa pitkästä kaskikaudesta, joka jatkui paikoin 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Kiviä kerättiin raunioihin etenkin niiltä alueilta, joita kaskettiin toistuvasti.2
Yleisesti olivat Taipalsaaren metsät ´muinaisina aikoina´ yhteisomistuksessa ennen siirtymistään kruunun omistamiksi metsiksi.2 Luonnon hyväksikäyttö perustui nautintaoikeuksiin, ja viljelemättömät metsät olivat vapaasti käytettävissä. Kaskiyhteisöihin ei ollut vielä syntynyt pysyvää yhteiskunnallista hierarkiaa.4 Maan ja metsän omistajana saattoi myös olla kyläyhteisö, joka oli syntynyt tilan jakaantumisessa suvun kesken. Kyläyhteisön jäsen sai hakata yhteismetsään kaskensa.2
Myöhemmin, kun kaikki maa kuului periaatteessa kruunulle, oli kuningas huolestunut verojen saamisesta. ”Kirkon- ja kruununhallinnon tavoitettua kaskiviljelijät heidät asetettiin jatkuvalle verolle.”2
”Kaskimetsä varattiin pyältämällä (kuorimalla) ja koloamalla suuret puut tyvestä ympäri, jolloin ne kuivuivat pystyyn tervaisiksi ja hyvin palaviksi keloiksi. Erityisen tärkeä lehtipuista oli leppä, jonka juuristossa elävät nystyräbakteerit tasoittivat maan happamuutta yhteyttämällä typpeä. Kolmantena vuonna pyältämisen jälkeen metsä kaadettiin keväthankien aikaan, ja seuraavana kesänä poltettiin. Alueet olivat paikoin hyvinkin kivisiä, mutta siitä oli etuakin: kivet säilyttivät maassa kosteutta ja tasasivat lämmönvaihteluja niin, ettei vilja paleltunut niin helposti äkillisinä hallaöinä. Tuhkan peittämä tumma maa puolestaan imi lämpöä ja ylläpiti mikroilmastoa, jossa vilja pääsi hyvään kasvuun. Palo muokattiin ja kylvö tehtiin suoraan tuhkaan. Jos kaikki jyvät itivät, kaskiruis saattoi antaa 20-50-kertaisen sadon. Ero peltoviljelyyn oli suuri, sillä pelloissa jyväluku jäi yleensä alle kymmeneen. Kaskirukiin sato puolittui jokaisella kerralla, eikä kahden sadon jälkeen viljely useinkaan enää kannattanut.”47
Kaskitalous tarvitsi laajoja pinta-aloja. Jurvasen mukaan talonpoika asui v 1543 yhdellä paikalla korkeintaan 20 vuotta ja muutti sitten lähemmäs kaskettavia metsiä tai sitten palasi jo aikaisemmin kaskeamilleen alueille. Väkiluvun kasvaessa ryhdyttiin parhaita maapohjia raivaamaan pelloiksi. ”Vuonna 1553 oli Taipalsaarella sen aikaisen laskutavan mukaan peltoa 17,8 hehtaaria ja takamaita, joita käytettiin kaskimaina 91,6 hehtaaria.”2
Pappilanniemen maapohja ei ehkä soveltunut peltoviljelyyn: ”Millekään vanhalle kartalle, kuten vanhimmalle aluetta kuvaavalle v 1821 isojakokartalle, ei alueelle ole merkitty peltoa eikä niittyä.”38
Kuva: Museovirasto. Finna. Mies ja nainen kaskeavat peltoa.