IV Rehula
Kuva: Taipalsaari 1909. Museovirasto Historian kuvakokoelma
M. L. Carstensin kokoelma. https://museovirasto.finna.fi/
Ihminen näyttää liikkuneen Saimaan ympäristössä jo hyvin varhain, ennen vuotta 8300 eaa. Mäntymetsät levittäytyivät Saimaan rannoille 8300–7550 eaa. Metsät antoivat suojaa monipuoliselle eläimistölle, jonka perässä Saimaan alueelle tuli ihminen. Myös Rehulan kylien seuduilla on asuttu jo kivikaudesta lähtien.1
Rehulan laajaan seutuun kuuluvat Rehulan, Ahokkalan, Paakkolan, Kurenniemen, Pakkalan ja Saikon Pakkalan, Laukniemen, Saikkolan, Sammaljärven ja Kuhalan kylät. Varhaisimman pysyvän asutuksen syntyyn vaikuttivat silloiset elinkeinot eli kaukokalastus, kaukokaskien poltto ja turkisten pyynti. Asutuksen sijoittumista ohjasivat liikkumisen mahdollistavat vesireitit ja helppokulkuiset harjut. Harjut ja niiden lähiympäristö ovat olleet suosittuja asumuksien ja peltojen sijaintipaikkoja. Eränkävijöitä jäi aina hyvien metsästys- ja kaskimaiden liepeille Saimaan etelärannalle ja Vuoksen laaksoon suuntautuvilta kalastusretkiltä.2
Kulkemiseen käytetyt reitit, helppokulkuiset harjut ja järven selät ovat olleet käytössä kivikaudesta lähtien tähän päivään. Rautakaudella kuljettiin maata pitkin, enimmäkseen vaatimattomia, ratsu- ja kärrypolkuja ja pitkin.3
1560 –luvulla on vanhan kartan mukaan Pakkala-Rehula-Ahokkala-Laukniemi alueella ollut 30 verotettavaa taloa ja Saikkola-Sammaljärvi -Kuhala alueella 20 verotettavaa taloa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Peltoissa oli noihin aikoihin 10, Olkkolassa 20, Haikkaanlahdella 36, Vitsaissa 9, Kannuskylässä 16, Kirkonkylässä 6 ja Ahokkalassa 13 taloa.
Kuva: Talojen lukumäärä kylissä. Suomen asutus1560 –luvulla: kartasto, Helsinki 1973.4
Taipalsaarella ensimmäisen kerran koulun perustaminen oli esillä kuntakokouksessa v 1869. Silloin kuitenkin päätettiin, että “kansakoulua ei oteta ennen kuin korkea esivalta päättää”. Kruunu oli alkanut tilittää kunnille ns. Viinaverorahoja, joiden käyttömahdollisuus oli kuntalaisille epävarma. Meni vielä n 30 vuotta, ennen kuin kuntalaiset päättivät, että koulu tarvitaan ja rakennetaan. Ensimmäinen koulu, “ylhäisempi koulu” aloitti kirkonkylällä v. 1896 ja vasta vuonna 1930 vanhempien aloitteesta perustetaan koulu alaluokille. Aluksi alakoulua pidettiin vuoroin kirkonkylässä ja Ahokkalassa vanhempien vaatimuksesta. Rehulaan (Saikkolaan) päätettiin rakentaa oma koulutalo v 1920, jota ennen koulua oli käyty vuokratiloissa vuodesta 1916. 5
Esimerkiksi Rehulan koulupiirissä oppivelvollisuus tuli täydellisesti voimaan 1928. Oppivelvollisuus aiheutti maalaisyhteisöissä jännitteitä kodin ja koulun välillä, sillä lapset olivat kotitiloillaan tarpeellista työvoimaa. Laki maksuttoman kouluruokailun järjestämisestä tuli voimaan v. 1943. Lain mukaan kunnan oli annettava kansakoulun oppilaille täysinä työpäivinä maksuton ateria. Laki määräsi lisäksi, että “Kansakoulun oppilas on velvollinen koulun työajan ulkopuolella tekemään kohtuulliseksi katsottavan määrän ruokatarvikkeiden kasvattamiseksi ja keräämiseksi koulukeittolaa varten.”
Kuten laissa säädettiin, oli jokaisen oppilaan jollain tavoin otettava osa koulun ruokatarvikkeiden tuotantoon. Taipalsaarella tämä tarkoitti sitä, että joka syksy oppilaiden piti tuoda koululle 25 kg perunoita, 5 kg lanttua, 4 kg kaalia, 4 kg porkkanoita, 3 kg punajuurta, 1 kg herneitä, sipulia ja puolukoita. 6
Lasten vähetessä Taipalsaarella kyläkouluja lakkautettiin. Myös Rehulan koulun toiminta päättyi vuonna 2009 ja rakennus myytiin. Nyt koulurakennuksen omistaa taideseppä Antti Nieminen ja pihapiiriin on noussut mielenkiintoinen taidesepän pajarakennus.
Rehulan koulu sijaitsee Umianlammen rannalla osoitteessa Mantereentie 934.
Kuva: Rehulan koulu 2009. YLE Etelä-Karjala. https://yle.fi/a/3-5241295 Viitattu 31.3.2025
Rehulan vanhainkoti oli Kuntalantiellä
Kuva: ”Rehulan laivarannassa” Teuvo ja Marja-Leena Pakkasen kotialbumista 5.2.2025
Köyhäin ja vaivaisten avustusten jakaminen ja hoidon järjestely olivat jatkuvasti esillä kuntakokouksissa. Aiemmin vähäosaisista oli huolehtinut seurakunta, 1800 –luvun lopulla köyhäin- eli vaivaishoito siirrettiin kunnan vastuulle. Vuosina 1867–1917 on TAipalsaaren kunnassa ollut kokonaan kunnan elätettäviä vanhuksia ja työkyvyttömiä n 15-20henkilöä. Määrä oli pieni, mutta se selittyy siten, että tilalliset hoitivat itse vanhuksensa. Hoidon tarpeessa olevat sijoitettiin perheisiin joko huutokaupalla tai sopimuksella. Sairaista ja työkyvyttömistä hoidokeista sai kunta maksaa luonnollisesti enemmän kuin kehruuseen taikka havujen hakkuuseen kykenevistä vanhuksista. Lapset tulivat kunnalle kalliimmaksi kuin piika- ja renki-ikään lähestyvät tytöt ja pojat. Hyvin tavallinen hoitomuoto oli “kodinhoitotuki”, jolloin avustettavalle määrättiin tietty määrä vilja taikka jauhoja kunnan kassasta. Mielenterveysongelmiakin esiintyi. Vuonna 1891 kuntakokouksessa keskusteltiin “Houruinhuoneen” perustamisesta kuntaan. Aloitteen oli tehnyt vaivaishoidon tarkastaja. Kokous päätti kuitenkin, että mielisairaat lähetetään yleisiin sairaalalaitoksiin. Näinä vuosina läänin kuvernööri hoidokkien huutokauppaamisen ja esitti useita kertoja vaivaistalon perustamista kuntaan. Kului kuitenkin kaksi vuosikymmentä, ennen kuin päätös kypsyi. Vuonna 1917 päätettiin perustaa kunnan vaivaismaja Rehulaan kunnan omistamalle maatilalle. Koska Rehulan tilat olivat vähäiset, jatkui moninainen avustustoiminta vielä pitkään sen jälkeenkin.
Vaivaishoito oli pitkään kunnan suurin menoerä. Tästä seurasi, etteivät taipalsaarelaiset huolineet mielellään kuntaansa uusia asukkaita, mikäli he eivät olleet virkamiehiä taikka tilanomistajia. 5
Lehtiartikkeli vuodelta 1967:
“Vanhuksia ei unohdeta kunnalliskodissakaan – Taipalsaaren vanhusten koti pian 50 –vuotias.
“Paljon ovat kunnalliskodit muuttuneet niistä ajoista, jolloin sellainen esimerkiksi Taipalsaarelle perustettiin. Vuodelta 1920 peräisin olevasta tarkastusasiakirjasta käy ilmi, että siellä oli silloin lapsiakin, ”joilla kaikilla ei ollut edes kenkiä” Asiakirjan mukaan puuttuivat myös kaikki lakanat ja irralliset tyynynpäälliset. Nimikin on niistä päivistä muuttunut. Silloin se oli köyhäisntalo tai vaivaistalo – nykyisin kunnalliskoti tai vanhainkoti.
Pienemmät kunnalliskodit, kuten Taipalsaarenkin, ovat kunnan ylläpitämiä. Suurempia hoitavat kuntainliitot. Jonkinlainen maksu pyritään ottamaan kaikilta asukkailta. Nykyisin se on mahdollista kansaneläkkeen vuoksi. Vuorokausimaksu on 3 mk 40 p, joka on huoltoapulain mukainen taksa.
Taipalsaaren kunnalliskoti toimii pääasiassa alkuperäisessä rakennuksessa, mutta korjauksia on tehty aina silloin tällöin. Viimeinen suurempi remontti oli vuonna 1963, jolloin laitettiin keskuslämmitys ja vesijohto. Luonnollisesti se ei ole sellainen kuin uudet nykyaikaiset laitokset, mutta täyttää hyvin tarkoituksen tällaisena pienenä laitoksena. Pienet kunnathan eivät pysty yksin rakentamaan uusia. Toivottavaa olisi, että jo lähivuosina saataisiin vajaamieliset ja kroonisesti sairaat omiin hoitopaikkoihinsa. Nykyisin ei saakaan perustaa enää kunnalliskotien sairasosastoja.
Hoidon tarve määrää pääsyn
Talossa on nykyisin 27 asukasta sekä johtajatar, apuhoitaja, 4 laitosapulaista ja emäntä. Syynä kunnalliskotiin tuloon on yleensä sairaus tai vanhuudenheikkous, ettei voi tulla toimeen kotona, joskus yksinäisyys tai hoidon puute. Mitään ikärajaa ei ole, vaan hoidon tarve määrää pääsyn. Lapsia ei luonnollisesti ole. Omaiset yleensä hankkivat hoidon tarpeessa olevat kunnalliskotiin – toisinaan toimitetaan myös sairaalasta. Kammo laitoshoitoa kohtaan on nykyisin vähentynyt. Ainakin Taipalsaarella olisi enemmän halukkaita mitä voidaan ottaa. Monien täytyy jonottaa pääsyä, kertoi sosiaalisihteeri Ensio Rikkonen.”
Osa tulee laitokseen mielellään - osa vastustaa, mutta melkein aina käy niin, että pelko on vain turhaa ennakkoluuloa, ja pian huomataan, että täällä on parempi olla kuin kotona. Omat vaatteet ja tavarat lisäävät kotoisuuden tuntua. Lisäksi ei olla aivan sidottuja paikkaan, vaan sieltä saa käydä välillä kotona tai kylässä, ja vieraita saa tulla milloin vain. Useimmilla on omat vaatteet, vaikka talon puolestakin olisi. Lääkäri ja kirkkoherra käyvät kerran kuussa katsomassa vanhuksia. Myös Martat ja muut järjestöt käyvät tervehtimässä ja suorittamassa ohjelmaa.
Harrastukset ja askartelu ovat vähäistä koska ei ole erikoista askartelunohjaajaa eikä vähäinen henkilökunta ehdi paljoakaan puuttua siihen. Toiset tekevät kyllä käsitöitä ja kaikenlaisia pieniä korjaustöitä. Eräs on ottanut huolekseen öljylämmityksen hoitamisen ja muuan mummu auttaa mielellään tiskauksessa ja lattioiden lakaisemisessa. Toukokuussa lahjoitettiin taloon televisio, jota katsotaankin paljon. Varsinkin suomalaiset elokuvat ovat suosittuja, koska niissä ei tarvitse lukea, mikä jo heikentyneen näönkin vuoksi tuottaa vaikeuksia monille.
Kunnalliskodin asukkaiden kertomaa;
Nainen 83-vuotias: “Olen nukkunut ja syönyt ja ollut iloinen. Hoito on erinomainen. En ole tehnyt täällä mitään erikoista. Olen vain levännyt. Viime kesänä kävin viimeksi kotona Nuijamaalla. Autolla hakivat ja toivat takaisin. Pitäisi tänä kesänäkin päästä kotona käymään”
Mies 90 v joka tuli taloon 1959: “Hoidossa ei ole mitään valittamista. Ei minusta ole enää minkään tekijää täällä. Alkuaikoina pilkoin kyllä puita, mutta nykyisin on hyvä, kun pitää huolta ruoka-ajoista. Kuulo tekee jo jonkin verran haittaa. Näkö sen sijaan on hyvä. Ilma laseja näkee lukea, vain tärkeimmät kohdat luetaan lasien kanssa.
Ennen minulla oli oma talo, mutta sitten myin sen ja ostin mökin, mutta nyt kun tyttäret ovat menneet naimisiin eikä kotiin jäänyt hoitajaa oli muutettava tänne, koska mökin pitäminen yhtä ihmistä varten tulee liian kalliiksi.”
Kätilö kuntaan
Vuonna 1900 lähetti Viipurin läänin kuvernööri kiertokirjeen, jossa hän kehotteli kuntia koulutetun kätilön palkkaamiseen. Kuntakokous ei katsonut virkaa tarpeelliseksi perustellen päätöstä: “kunnalla on paljon muita menoja ja kaupunti on lähellä, sieltä voi saada tarvittaessa apua. Seuraavana keväänä oli kuitenkin tultu toisiin ajatuksiin ja päätettiin perustaa yhdistetty kätilön-rokottajan virka.5
Rehulan tori
Rehulan tori on aktiivisten kyläläisten tapahtumapaikka keväästä pitkälle syksyyn. Kesälauantaisin torilla on vilkasta. Torilla myydään käsitöitä, leivonnaisia, pidetään kirpputoreja ja ohjelmallisia tapahtumia. Torin rakenteita ovat kyläläiset rakentaneet yhdessä talkoilla.
Rehulan kylien alueella toimii muutenkin aktiivinen kyläyhdistys, Rehulan kesätori ja Rehula-Härkäjärvi luontopolku, jonka varrelta löytyy Härkäjärven laavu. Pakkalankankaan metsätiet ja polut tarjoavat monipuoliset ulkoilu- ja liikuntamahdollisuudet ympäri vuoden. Talvella Rehula-Toija-Vehkataipale hiihtoladun muodossa ja sulan kelin aikaan metsäreitit pyöräilyyn.
Tarinoita 12.6.2025 Rehulan torin inspiroivan kulttuuriperintöillan jälkeen. Ilkka Massala kertoi Martinsaaressa. Muistelut kirjasi Annikki Hyytiäinen.
“Ilkka Massala on viettänyt jokaisen kesän Martinsaaressa 11-vuotiaasta vuodesta 1954 alkaen. Tuolloin koko Kiviselällä oli vain kolme kesämökkiä. Suojeluspoliisi Hulkkosen mökki sijaitsi Paimensaaressa ja oli rakennettu ennen Lasse Massalan, Ilkan isän, mökkiä. Työsaaressa oli silloisen Lappeenrannan oluttehtaan johtajan mökki ja erikoisuutena vesiliukumäki lapsille. Varsinainen mökkien määrä alkoi kasvaa näiden jälkeen.
- Perimätiedon mukaan Suomen sodan aikaan 1800-luvun alussa Pekanrannan mäessä taistelivat tsaarin kasakat ja talonpoikaisjoukot. Taistelussa kuoli talonpoikien johtaja Martti. Martin pää löydettiin vasta keväällä. Tämä pää haudattiin läheiseen silloiseen saareen (nyt sitä yhdistää mantereeseen kapea kannas). Saaren sai nimekseen kartalle Martinsaari, sanottiin myös Martinpääksi. Tämä on osa Kutilan kylää. Rehulan ja Kutilan raja kulkee kartalla suoraan vinosti Pekanrannan isosta kivestä, venekoppolin vierestä, Rehulan urheilukentän länsipäädyn vasempaan kulmaan ja jatkaa siitä kentän päädyn läpi Kutilan lahteen. Kiinnostavaa on huomata, että urheilukentällä kyseisessä päädyssä kasvaa puita, oikeastaan pieni metsikkö. Hevosrata kulkee entisen juoksuradan mukaisesti. Miksi urheilukentällä on puita? Urheilukentän länsipäädyn omisti maanviljelijä Rautio. Jostain syystä aiheutui riitaa, eikä rataa saanut käyttää. Kunta pakkolunasti alueen, mutta puut jäivät paikoilleen.
- Rehulan urheilukenttä rakennettiin muistitiedon mukaan noin vuonna 1950 veikkausrahoilla. Se oli Taipalsaaren pääurheilukenttä. Yleisurheilukilpailuun tultiin jopa naapuripitäjistä. Kentän reunalle rakennettiin katettu tanssilava. Tanssit olivat usein lauantai-iltaisin. Juhannustanssien välillä poltettiin kokko Pekanrannassa. Sunnuntaisin lavalla harjoitteli torvisoittokunta. Esiintyivätkö jossain vai soittivat omaksi ilokseen? tästä en tiedä. Tanssilavan vieressä oli kioski, jossa myytiin ainakin limsaa. Tikanheittokilpailu oli aina.
- Perimätiedon mukaan Savon tervansoutajat soutivat Kutilanlahteen, vetivät veneen lyhyen kannaksen yli Umionlampeen, josta on suora vesireitti Lappeenrantaan. Tervan matka jatkui Viipuriin ja Englantiin ja ehkä myös Pietariin. Kutilassa toimi tarpeellinen kestikievari mahdollisesti Eino Raution talon paikalla.
- Rehulan koulun pitkäaikainen opettajapariskunta oli Rapelit, rouva opetti alakoulun ja herra yläkoulun luokat. Miesopettaja piti ampumaharjoituksia 1950-luvulla pienoiskiväärillä koulun vieressä hiekkakuopassa kerran viikossa kesäaikaan lähikylän lapsille. Veljekset Ilkka ja Jussi Massala osallistuivat niihin muiden kylän poikien kanssa. Virpi-siskokin saattoi olla mukana.
- Opettaja Rapelli keräsi Kansallisen uintisuorituksen tietoja, listoja, Sarviniemen lomakylästä, joka oli ensisijaisesti suurperheisten äitien ja lasten lomakylä. Olin Rapellin mukana hakemassa näitä tietoja. Meidän uintisuoritus oli Martinsaaren saunarannasta Härkösen niemeen ja merkittiin listalle mukaan.
- Osuusliike Onnin kauppa oli Rehulan urheilukentän vieressä tienristeyksessä. Äitini ei kannattanut vasemmistolaista osuusliiketoimintaa, mutta kauppiaan kanssa oli sopimus puhelimen käytöstä. Puhelimia ei silloin vielä ollut monessa paikassa. Hän soitti puhelimella kaupan takahuoneesta oikeistolaiseen osuusliike Yhtymään Lappeenrantaan tilauksensa. Yhtymä lähetti Vennon linja-autolla ruokatavaratilauksen ja me Massalan lapset olimme pysäkillä vastassa. Kuitenkin naulat yms. tarpeet ostettiin Onnilta.
- Osuusliike Onnin kauppa oli alkujaan August Rehusen talon kamarissa eli vanhassa maalaistalossa. Uusi kauppa rakennettiin nykyiseen risteykseen vuonna 1953. Tämä uusi kauppa oli Armas Ahtiaisen kirvesmiesporukan ensimmäinen rakennusurakka. Armas Ahtiainen toimi aikaisemmin kiertävänä suutarina, jota isännät kuljettivat ompelukoneineen kylästä toiseen. Ahtiainen oli taitava kirvesmies ja rakentaja. Siitä on osoituksena useat omakotitalot Lappeenrannassa rakennettuna kellarista vesikattoon.
- Osuusliike Onnin kaupanhoitaja Pakkanen piti omaa kioskia sunnuntaisin tien toisella puolella, koska kauppa oli 1950-luvulla sunnuntaisin suljettuna. Myöhemmin kaupanhoitaja Pakkanen perusti kaupan kotitaloonsa, jota oli laajennettu. Tässä Pakkasen kaupassa myytiin kauppiaan emännän kuuluisaa rieskaa, jota vielä kaupan lopettamisen jälkeen ihmiset kävivät ostamassa häneltä kotoa suoraan.
- Muisto veneretkestä. Lähdimme moottoriveneellä Ahokkalasta kyläilemään Saikkolaan Kuhasille. Äitini otti mukaan pussillisen appelssiineja. Matkan varrella piti poiketa Kunnalliskodin rantaan, sillä äiti halusi viedä appelsiinit sinne. Sen jälkeen matka jatkui kyläpaikkaan.
- Saimaan pinta on ollut aikoinaan huomattavasti alempana. Saimaan vedet laskivat Pohjanlahteen, joten täällä kasvoivat ikimetsät. Martinsaaren rannassa noin metrin syvyydessä on kanto, joka on vuosituhansia vanha. Kannon läpimitta on iso. Kun yritin poikasena ottaa siitä palasen, se oli niin kovaa, etten onnistunut. Kirveellä onnistuin. Irrotettu palanen näytti punaiselta. Ihmettelin sitä. Pienen ajan kuluttua, en osaa sanoa päivän vai viikon kuluttua, väri oli muuttunut saven harmaaksi.”